Blogit

Huulioluku ja kielellinen erityisvaikeus

Kirjoittaja: yliopistonlehtori, PhD Kaisa Tiippana

Yleensä ajatellaan, että huulilta lukeminen (huulioluku) auttaa puheen ymmärtämistä, kun kuulo on heikko. Toisaalta lähes jokaisella on luultavasti kokemusta siitä, että puhujan kasvojen katsominen auttaa meluisassa ympäristössä tai kun viesti on vaikeaselkoinen, vaikkapa vierasta kieltä puhuttaessa.

Aloimme tutkijakollegoideni kanssa miettiä, mikä on tämän nähdyn puheen vaikutus kehityksellisessä kielihäiriössä. Tämä lähti siitä huomiosta, että usein lapset, joilla on kielellinen vaikeus, eivät välitä katsoa puhekumppanin kasvoja. Kehityksellinen kielihäiriö (kielellinen erityisvaikeus) tarkoittaa sitä, että vaikka lapsen kehitys on muilta osin iänmukaista, kielellisissä toiminnoissa kuten puheen ymmärtämisessä on vaikeuksia. Sen syitä ei tunneta, mutta eräs oletus on, että aivojen kuuloprosessointi on häiriintynyt. Jos näin on, kasvojen katsominen voisi auttaa puheen tulkinnassa.

Tutkimuksen alussa kehitimme tietokonepohjaisen huuliolukutestin alakouluikäisille lapsille. (Tätä testiä saa mielellään käyttöön; kiinnostuneet ottakaa minuun yhteyttä.) Huuliolukutestin tulokset osoittivat, että 7-11-vuotiaat lapset, joilla on kielellinen erityisvaikeus, ovat huonompia huuliltalukijoita kuin tyypillisesti kehittyvät lapset. Kehityksellinen kielihäiriö koskee siis puhetta ja kieltä riippumatta siitä, millä aistilla kielellinen tieto tulee. Samassa tutkimuksessa todettiin, että ylipäätään lapsen hyvä huuliolukutaito liittyi hyviin äännetaitoihin. Toisin sanoen lapset, joiden ymmärrys kielen äännejärjestelmästä oli hyvä, olivat hyviä lukemaan huulilta. Tämä selittää kielihäiriöisten lasten huonompaa suoriutumista, sillä eräs häiriön kriteeri on heikot äännetaidot, ja tämä siis heijastuu myös nähdyn puheen ymmärtämiseen.

Seuraavaksi halusimme tutkia näillä lapsilla, voiko äänteiden erottelutaitoja kehittää lisäämällä nähty puhe kuulonvaraisiin tehtäviin. Jaoimme lapset kahteen ryhmään, jotka tekivät samoja äänneharjoitteita yhtä paljon, ainoana erona se, että toinen ryhmä näki puhujan kasvot ja toinen ryhmä ei. Ainoastaan se ryhmä, joka sai tukea myös nähdystä puheesta, paransi äännetaitojaan (eli suoritustaan ns. epäsanojen toistossa). On todennäköistä, että kuulovammaisilla lapsilla voitaisiin saada tätäkin vahvempi harjaantumistulos, sillä heillä on tarve käyttää näköaistiaan puheen tukena. Tätä olisi mielenkiintoista tutkia tulevaisuudessa.

Puhe on siis luonnostaan audiovisuaalista eli puhuva ääni ja kasvot antavat toisiaan tukevaa tietoa puheviestistä. Tästä voi olla hyötyä kaikille.

 

Viitteet:

Heikkilä, J., Lonka, E., Ahola, S., Meronen, A., & Tiippana, K. (2017). Lipreading ability and its cognitive correlates in typically developing children and children with specific language impairment. Journal of Speech, Language, and Hearing Research, 60(3), 485-493.

Heikkilä, J., Lonka, E., Meronen, A., Tuovinen, S., Eronen, R., Leppänen, P. H. T., Richardson, U., Ahonen, T., & Tiippana, K. (2018). The effect of audiovisual speech training on the phonological skills of children with specific language impairment (SLI). Child Language Teaching and Therapy, 34(3) 269-287.